Kirjoittanut
YK äänesti palestiinalaisille tarkkailijan roolin yleiskokoukseen. Suomi kannatti ja Israel ja Yhdysvallat vastustivat. Kaikki tiesivät, ettei päätös muuta paljon mitään. Vastaan äänestäneet korostivat, että maiden väliset suhteet pitää hoitaa kahdenkeskisillä neuvotteluilla eikä YK:ssa. Puolesta äänestäneet päättelivät, että näin saataisiin palestiinalaisten hankala tilanne taas tapetille ja muistutus rauhanprosessin etenemisestä. Aika näyttää, johtaako tämä uusiin avauksiin ja pysyykö umpisolmu yhtä tiukasti lukossa kuin tähänkin asti.
Kirjoitin tästä aihepiiristä edellisessä jutussani ja jatkan tässä sen pohtimista. Luetutin edellisen tekstini muutamilla sellaisilla henkilöillä, jotka tuntevat hyvin Israelin oloja ja joiden näkemyksiä arvostan. Yksi oli sitä mieltä, että olin ymmärtänyt hiukan liikaa palestiinalaispuolta ja vähätellyt Israelin oman puolustautumisen tärkeyttä. Toinen sanoi kriittisiä kommentteja siitä, että en ymmärtänyt kunnolla palestiinalaisten näkökulmaa, sillä hehän ovat koko ajan pahasti alakynnessä ja sorrettuja. Kolmas piti kirjoitustani tasapuolisena arviona tästä vaikeasta umpisolmusta.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Ei ole ihme, jos asioita seuraava maallikko on ymmällä. Media muistuttaa koko ajan israelilaisten tekemistä iskuista ja palestiinalaisiin kohdistuvasta sorrosta. Sehän on kaikki totta. Israelin ystävien piirissä korostetaan, että Israelilla on oikeus puolustautua jatkuvia raketti-iskuja vastaan ja että se olisi valmis heti tekemään rauhan, jos vastapuoli edes tunnustaisi sen olemassaolon. Kyllä tämäkin totta on. On siis juutalaisten totuus ja palestiinalaisten totuus, mutta niillä näyttää olevan hyvin vähän tekemistä keskenään. Tämän lisäksi on paljon muita totuuksia. Juutalaiset rauhanaktivistit, joiden johtohahmona on ollut muun muassa kirjailija Amos Oz, muistuttavat omiaan siitä, että naapureita ei saa kohdella niin törkeästi, kuin heidän omat maanmiehensä tekevät. Sitten on vielä Raamatun totuus.
Päädyin omassa kirjoituksessani puolittain huumorin varjolla tulokseen, että Israelin siirtokunnista tuleviin tuotteisiin voitaisiin kyllä laittaa alkuperämerkintä. Sitä ei kuitenkaan pitäisi laittaa siihen sen vuoksi, jotta tuotteita boikotoitaisiin, vaan muistuttamaan siitä, että niillä samalla työllistetään tuhansia palestiinalaisia. Näin sanoessani ohitin sen kipeän tilanteen, jonka siirtokuntapolitiikka on palestiinalaispuolelle aiheuttanut. Israel kahmii valtaosan alueen vesivaroista siirtokuntien käyttöön ja kaventaa merkittävästi paikallisten asukkaiden elinmahdollisuuksia. Siirtokuntapolitiikka kaiken kaikkiaan luo koko ajan uudenlaista todellisuutta Länsirannalle ja siirtää yhä kauemmas unelman palestiinalaisten omasta valtiosta. Sen perustaminenhan on ollut vielä jokin aika sitten kaikkien asiasta keskustelevien kansainvälisten tahojen, myös Israelin, toivomus.
Minusta on tärkeää tiedostaa, että tavallinen kadunmies kummallakin puolella toivoo rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Samanaikaisesti molemmilla puolilla on aivan liikaa niitä, jotka torpedoivat rauhan pyrkimyksiä millä hinnalla tahansa. Hamasin masinoimat Gazasta ammutut raketit tekevät tämän hyvin tehokkaasti, mutta samoin tekee Israelin palestiinalaisoloista piittaamaton siirtokuntapolitiikka. Huomionarvoista on sekin, että Länsirannalla oleva Abbasin edustama palestiinalaisjohto luultavasti toivoo, että Israel sekä tuhoaisi Hamasin että saisi maailman vihat päälleen.
Kristitty rukoilee rauhaa Lähi-itään. Rauha on aina parempi kuin sota. Jotkut kristityt tuntuvat lähestulkoon toivovan tai kannattavan sotatilannetta, koska Raamatun lopunaikojen kuvauksetkin näyttävät sotaisilta. Tämä on paha virhepäätelmä. Jumalan aikataulu toteutuu vääjäämättömästi, mutta meidän on kutsuttu rauhantekijöiksi. Meidän viestimme joka suuntaan tulisi olla: Rakastakaa lähimmäisiänne ja rakastakaa vihollisianne. Sotatilanteessa tämän noudattaminen on mahdotonta, mutta silloinkin olisi pyrittävä käyttämään kaikki keinot rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi.
Raamatun lukija pohtii lisäksi, mikä merkitys on sillä, että Jumala on valinnut juutalaiset omaisuuskansakseen. Edustaako nyky-Israel tätä kansaa? Entä muualla maailmassa asuvat juutalaiset? Entä kun useimmat heistä eivät usko Jeesukseen? Ja jos kansa on valittu, onko myös maa? Jos maa on valittu, mitkä ovat rajat ja voiko siellä asua muitakin kansoja? Tämä kysymysrypäs osoittaa, että Raamatun valossakaan vastaukset eivät ole ihan yksinkertaisia. En aio tässä vastata kaikkiin näihin kysymyksiin, mutta jotain kuitenkin.
Abrahamin ja Iisakin jälkeläiset ovat valittu kansa. Valinnalla on varsinaisesti vain yksi tehtävä: Messiaan tulo maailmaan tästä kansasta. Myös maa on valittu, koska Messias tarvitsi kotimaan. Nyt Messias on jo tullut, kansa ollut välillä parituhatta vuotta pois maastaan ja toiset asuttaneet maata tällä välin. Kansan valintaa ei ole peruttu, vaikka se elääkin vieraana valitsijalleen. Maata koskevat lupaukset häipyvät Uudessa testamentissa taka-alalle, sillä tilalle tulee toinen ”maa”, Jumalan valtakunta. Sinne kutsutaan sekä juutalaisia että ei-juutalaisia, erotuksetta. Joskus tämä maailmanhistoria päättyy ja silloin ”hänen jalkansa seisovat Öljymäellä”. Siihen päivään asti ihmisiä kutsutaan tähän valtakuntaan ja siihen päivään asti omaisuuskansaa on tässä maailmassa. Keitä Messiaan maassa asuu ja saa asua, on maallinen kysymys ja se pitäisi ratkaista rauhanomaisilla neuvotteluilla siellä olevien kansojen kesken. Mutta saadaanko niitä koskaan istumaan rauhallisesti edes saman neuvottelupöydän ääreen, sen Jumala yksin tietää.
